Että näin täällä tällä kertaa

Olen tehnyt päätöksiä. Vaikeita, jotka lopulta olivatkin kovin helppoja. Piti vain hetki miettiä, että mitä tässä nyt oikein taas söhlää ja elämältään haluaa. Toki lähipiirillä on ollut osuutta asiaan, asioista on keskusteltu, niitä on väännetty ja käännetty. Tulokset eivät miellytä kaikkia osapuolia, mutta toisaalta nyt on kyse minun elämästäni ja siitä mihin suuntaan sitä haluan viedä.

Kieltäydyin pääkaupunkiseudun työpaikasta. Ehkä elämäni typerin teko, mutta toisaalta niin järkevä, että itseäkin ihan hirvittää. Ennen lopullisia päätöksiäni mietin kuitenkin motiivejani, koska hyvä ystäväni kyseenalaisti harkintakykyäni tai sitä, että teen tunneperäisiä ratkaisuja. Niin teenkin. En osaa tehdä muuta. Ja se mikä itsestä tuntuu hyvälle, on vienyt minut tähän pisteeseen. Miksei se toimisi tästä eteenpäinkin.

H taas oli jo hetken asennoitunut siihen, että muutan pois, se muuttaa perässä sitten hetken päästä ja voi ryhtyä etsimään itselleen duunia tuolta suunnalta. Se tykästyi ajatukseen heti. En ole esteenä edelleenkään, mutta käytännön järjestelyt se saa hoitaa itse. Minun suunnitelmani ovat nyt toistaiseksi täällä, eikä H:llakaan ole vielä tarvetta hötkyillä asioiden suhteen.

Olen vakaasti sitä mieltä, että etäsuhteemme ei tässä vaiheessa toimisi. Ja se on vain ja ainoastaan minun vikani. Se olisi tämän avioliiton surma. Olen hajottanut itseni niin totaalisesti, etten tiedä miten kykenen kasaamaan paketin kokoon. Tässä, jos missään tunteille ei olisi hyvä antaa liikaa siimaa, mutta minkäs teet.

Olen todella ihastunut, enkä voi asialle mitään. Mitään ei ole tapahtunut fyysisesti, mutta se mitä on tapahtunut muuten, ei ole hyvä. Jos kyse olisikin vain siitä, että joku tyyppi kumosi minut sänkyynsä ja nai aivoni narikkaan, niin olisin sinut asian kanssa. Tämä toisenlainen juttu taas sekoittaa kaikki asiat. Jos vastapuolikin tuntee asioista samalla tavalla, ei hyvä. Ei ollenkaan hyvä. Tässä vaiheessa pitäisi viheltää peli poikki, ottaa aikalisä ja antaa aikaa, mutta se ei ole monestakaan syystä mahdollista. Eikä meistä kumpikaan siihen kykene. Yritetty on, onko tarpeeksi, sitä en tiedä.

Rakastan H:ta, en voisi olla ilman sitä. Ja silti mieleni halajaa jotain ihan muuta. Niin. Eihän missään todellakaan sanota, että naimisiinmenon jälkeen ei vastaan tulisi muita, ihastumisia, hullaantumisia, rakastumisiakin. Kaikki riippuu vain siitä, miten niihin suhtautuu. Antaako niille valtaa vai jättääkö oman onnensa nojaan.

Saippuaoopperaa tiukan asian keskellä

Koko eilisen pitkän junamatkan mietin, että mitä minun pitäisi tehdä tuon mahdollisen uuden työpaikan suhteen, jos sitä minulle tarjotaan. Minulla ei ole vielä selkeää käsitystä, ja mikäli soittavat ensi viikolla, haluaisin mietintä aikaa perjantaihin saakka, koska torstaina palaveeraan pomojen kanssa nykyisen työsuhteeni tiimoilta.

Asiat talossa eivät mene ollenkaan siihen suuntaan kuin niiden haluaisin mennä ja ihmiset tekemisen takana tunnutaan unohtavan kokonaan. Oikeastaan minusta tuntuu, ettei ilmassa ole minkäänlaisia urankehitysmahdollisuuksia tai muitakaan kehitysmahdollisuuksia. Halutaan vain sutaisemalla tehdä tiettyjä säästötoimia, huonontaa palvelua ja asioita tehdään vasemmalla kädellä. Se ärsyttää, koska en ole mikään tuollaiseen keskivertoon pyrkijä. Miksi tehdä, jos ei tee kunnolla.

Sen lisäksi minua suunnattomasti ärsyttää se, että tietyt tahot kyseenalaistavat koko ajan sitä, mitä teen tällä hetkellä. Että olenko muka tarpeellinen ja meneekö muka koko työaikani siihen mitä teen. En pidä siitä. En todella ja tätä sopii tulla koettamaan ihan koska vaan, jos epäilee, ettei työnsarkaa ole. No miksi, edes vaivaudutaan viemään rekrytointia eteenpäin, jos kerran työpanosta ei tarvita. Ja jos minut palkataan tietohallintoon hommiin, niin kyllähän minä perkele niitä töitä ensisijaisesti haluan hoitaa. En tehdä mitään muuta, ainakaan paljoa.

Äh, tämä nostaa jo valmiiksi kohollaan olevaa stressitasoani. Ehkä pitäisi vaihtaa kevyempiin aiheisiin.

Herra Kollega oli ensimmäistä kertaa koskaan mustasukkainen. Tai käyttäytyi niin kuin joku tunkeutuisi sen alueelle. Se oli toisaalta hellyttävää toisaalta jotenkin niin naurettavaa. Olin sopinut aamiaistreffit eiliseksi (kutsutaan nyt häntä vaikkapa Herra Ihanaksi) Herra Ihanan kanssa. Herra Kollega toimi siis kuriirina ja toimitti minulta unohtuneet paperit aamiaispöytään. Oli oikeastaan perin metkaa katsoa, kun kollit siinä toisiaan mittaillen yrittivät hyvässä hengessä syödä aamupalaansa.

Herra Ihanalla ei ole tarkempaa käsitystä minun ja Herra Kollegan suhteesta, mutta Herra Kollega osaa sen verran tulkita minua, että pystyy tekemään omia johtopäätöksiään tai ainakin yrittää tehdä niitä Herra Ihanan ja minun suhteesta. Se, että pienimuotoinen ihastuksenpoikanen Herra Ihanaan on olemassa, ei jäänyt huomaamatta. Herra Kollegan mielestä Herra Ihanan katse viipyi vähän liian kauan takapuolessani, kun kävelin hakemaan santsikupillista kahvia. Nämä huomiot sain tekstiviestinä heti sen jälkeen, kun Herra Kollega oli poistunut paikalta omaan palaveriinsa. Olisi puuttunut enää vain vihjailut yhteisestä yöstä tai kysymys: mitä tuossa on parempaa kuin minussa.

Soitelle sotahan

Ajattelin eilen junamatkani ratoksi päivittää blogiani. Totesin, että eipä ole muuten nettihärpäkettä mukana. No sitten ajattelin, että kirjoitanpa tiistain kokouksen muistion valmiiksi. Eipä ollut yhtään ainoaa huomisen kokouksen sen paremmin kuin tiistain kokouksenkaan matskua mukana. Kaikki töissä. Onneksi Herra Kollega lupasi tuoda paperit huomisaamuksi. En näytä ihan niin tyhmälle ja muistionkin sain raapustettua muistin varasta ja muut hyväksyivät sen hetki sitten.

Mutta mennäänpä tämän päivän asiaan. Seikkailin Helsingin aamuruuhkassa, enkä eksynyt. Osuin juuri sinne minne pitikin ja vähän vielä etuajassa. Olin työhaastattelussa skarppina tasan kello kahdeksan. Olin varma, että panikoisin ja sekoilisin, mutta ehei. Olin rento ja oma itseni koko haastattelun ajan. Osaamiseni vastaa täysin sitä mitä halutaan, sovin profiiliin ja muutenkin tuntui hyvältä olla tuolla.

Hakijoita oli yli sata ja kuusi pääsi haastatteluun ja heistä kaksi joutuu sitten vielä toimitusjohtajan eteen. No voinen kertoa, että olin tuo toinen noista onnekkaista. Reilun puolen tunnin haastattelun jälkeen haastattelijat sanoivat, että voisinko odottaa hetken ulkopuolella, kun he keskustelevat. No mikäs siinä. Sitten hetken päästä he tulevat ja kysyvät, että olisiko minulla aikaa tavata tuo tj saman tien. Ilman muuta.

Keskenään ne puhuivat vajaat kymmenen minuuttia ja jättivät sitten minut tj:n hellään huomaan. Ja hänkin oli todella asiallinen, mutta rento. Helposti lähestyttävä vaikutelma jäi ja meillä meni turinoidessa puolitoista tuntia. En tiedä minkä merkki se on, mutta minulle näytettiin jo kahta vapaana olevaa asuntoa, joissa luvattiin tehdä myös remppaa tarpeen mukaan ja kierrätettiin talon toimitiloissakin. Suoralta kädeltä ei tietenkään tullut tervetulotoivotusta töihin, koska se toinen ei ole vielä käynyt tuolla tj:n haastattelussa.

Tuntuma on kuitenkin hyvä ja itsellä sellainen fiilis, että tuonne minä haluan. Toimenkuvan saisi itse muotoilla, koska tehtävä on uusi. Tietysti on asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta paljoon voi. Ja ennen kaikkea pääsisi asemaan, jossa voisi tehdä päätöksiä isoistakin asioista, paikka olisi vakituinen, palkka hyvä, samoin muut edut. Ainoa haittapuoli tällä hetkellä tuntuisi olevan muutto ja mahdollinen etäsuhde ainakin hetkisen aikaa, vaikka sekin on kyllä puhuttu selväksi. Opiskelut nyt on jäissä muutenkin, joten sitä en sure ja pystyn kyllä jatkamaan niitä Helsingissäkin, jos haluan.

Olen toiveikas ja pelokas. Sillä lailla hyvällä tavalla.