Hyvä päivä tähän asti

Päivä on ollut suhteellisen onnistunut. Letkeä perjantai, josta on käytetty luvattoman paljon aikaa seurusteluun. Hassua. Kun vakituiset ”seurustelukumppanit” ovat lomalla, tutustuu paremmin paikalla oleviin ja yllättäen keskustelun aiheita löytyy vaikeuksitta. Pitäisi siis useammin vaihtaa pöytäseuruetta.

Kohta laitan tennarit jalkaan ja lähden lenkille. Sen jälkeen suuntaan porukoille saunaan ja syömään ja illaksi sitten paikalliseen tapahtumaan. H liittynee seuraan, kunhan tälle suunnalle ehtii. Yöksi ajellaan sitten kotiin. Yritä kerätä voimia, että jaksaisin rakasta äitemuoria seuraavat kolme tuntia. Se voi olla raskaampaa kuin suunnittelemani 11 kilsan lenkki.

Huomenna. Aamutuimaan on pakko päästä torille, sillä haluan käydä ostamassa lähituottajilta mansikoita, sipulia ja porkkanoita viikonlopuksi. Teki mieli jo tänään, mutta eihän kukaan työaamuna ehdi torille patsastelemaan. Muuten huomisen suunnitelmat ovat auki. Ei ole mitään pakollista. Sunnuntaina menemme todennäköisesti anoppilaan moikkaamaan pikkukoiria viimeisen kerran ennen kuin ne lähtevät maailmalle. Päivä vierähtää siellä sujuvasti.

Sain tänään uuden hiiren. Nyt vasta tajusin, miten huono entinen oli. Sen lisäksi sain teran tallennustilaa lisää. Ja olen selvittänyt Herra Kollegan alaisen aikaan saamaa sotkua puolipäivää. Nyt asian pitäisi olla kunnossa, mutta tulikivenkatkuinen meili lähti kyllä pariinkin osoitteeseen. En halua enää ikinä vatvoa toisten sotkuja.

Elämä ilman suunnitelmia on kuin mastur...

Innokkaimmat lomalaiset palailivat jo tällä viikolla töihin. Muut ovat heiltä ahkerasti kyselleet, että mitä teit lomalla. Kävitkö reissussa. Ulkomailla. Kotimaassa. Ja sitten seuraa litania lomatekemisiä. Huomaan miettiväni, että onkohan tuo nyt lomaa ollenkaan. Reissata ympäriinsä hirmuisella touhottamisella. Unohdetaan rentoutua ja nauttia vapaasta.

H sanoi eilen, että haluaisi nähdä senkin ihmeen, että olisin kolme viikkoa kotona tekemättä mitään. Niin haluaisin kyllä minäkin. Jos yksikin ilta teettää tuskaa, niin miten on 21 illan laita. En uskalla edes ajatella. Mutta eihän kotona oleminen tarkoita sitä, etteikö tekisi mitään. Esimerkiksi paikalliset nähtävyydet ovat kaikki kokematta, puhumattakaan ympärillä olevien pienten maalaiskylien tarjoamat elämykset. Olemme miettineet H:n kanssa pyöräretkeä jonnekin pikkupitäjään.

Mietin, että miksi pitää olla niin kamalasti suunnitelmia ja tekemistä. Eikö riittäisi, että saisi hetkeksi vapautuksen oravanpyörästä? Saisi herätä aamulla ja todeta, että hei nyt ei olekaan kiire mihinkään, lähdenpä kauppahalliin aamiaiselle, aamulenkille tai loikoilen tässä vain toimettomana lopun päivää. Voin kuvitella ihmisten ilmeet, kun sanon, että pisin matka, jonka lomalla tein oli 1,5 kilsaa kauppahalliin. Tai 50 kilsaa pyörällä lähipitäjän luonnonrauhaisaan maalaiskahvilaan muurinpohjaletulle ja pannukahville.

Tämän lisäksi haluan käydä souturetkellä, mikäli vain löydämme veneen jostakin. Anoppilassa on vene, mutta aikaa menee enemmän äyskäröimiseen kuin soutamiseen. Ja menemmehän mekin sinne Viipuriin pitkällisen kädenväännön jälkeen. Sen lisäksi olemme Lappeenrannassa ja Savonlinnassa pari päivää ja menemme sieltä sitten Espooseen moikkaamaan kavereita. Listasta ei voi myöskään unohtaa poikien yleisurheilu-tapahtumaa, polttareita ja häitä.

Että siinäpä ne kolme viikkoa sitten menikin. Ei suunnitellusti, virran mukana. :)

Aurinkoa kiitos!

Sateinen sää kaivaa esiin depressiivisyyteni. Mitä enemmän sataa, sen enemmän nousee pintaan masentunut luonteenlaatuni. Mikään ei suju, eikä huvita. Olen väsynyt ja haluaisin vain mennä kotiin nukkumaan. Nukkua jotain sata vuotta ja herätä pirteänä uuteen aamuun. Toivoisin, että huomenna paistaisi aurinko, jotta mielikin olisi pirteämpi.

Ehkä piristyn, kun pääsen heiluttelemaan rautaa tänään, tapaan huomenna hyvän ystäväni ja vietämme H:n kanssa pitkän, rentouttavan ja yhteisen viikonlopun. Haaveilen siitä jo nyt, vaikka on vasta keskiviikko. Jo se kertoo, ettei motivaatio sen paremmin kuin vireystilakaan ole paras mahdollinen. Espanjalaisvahvistuksemme kysyi tänään lounaalle (onko muuten sallittua tarjota hernekeittoa ilman pannukakkua?!), että onko kaikki kunnossa, kun vaikutin sen mielestä niin voipuneelta. Mikä ei tapa, vahvistaa.

H käski mennä lääkäriin mittauttamaan veriarvot. Raudanpuutoshan selittäisi paljonkin asioita. Kun olen noudattanut pääsääntöisesti lihatonta ruokavaliota, niin se voisi ollut hyvinkin oletettu diagnoosi, vaikka olen kyllä yrittänyt parhaani mukaan syödä monipuolisesti kaikkea muuta. Ehkä joku päivä saan niin paljon aikaiseksi.

Tänään on onnekseni lyhyempi työpäivä, kun kyytiläisen pitää olla hyvissä ajoin takaisin kaupungissa. Hyvät puolensa siinäkin, mutta tämä ei tee yhtään hyvää minun tuntikertymälleni syksyn varalle. Pitänee ottaa sitten loppuviikosta vahinko takaisin.